Nevat ovat aina avosoita ja edustavat pääasiassa väli- tai rimpipintaista suokasvillisuutta. Suota tai sen osaa voidaan pitää avosuona yksittäisistä, lähinnä välipinnoille tai heikoille mätäspinnoille sijoittuneista, kituliaasti kasvavista, puista huolimatta. Nevojen kasvupaikat vaihtelevat hyvin karuista (ombrotrofisista) aina ravinteisiin (kuitenkin enintään mesoeutrofisiin) saakka. Mikäli eutrofiaa ilmentävää lajistoa esiintyy osana kasvillisuutta, nimetään suo tai sen osa letoksi, vaikka paikan kasvillisuus ulkoisesti hyvin paljon muistuttaisikin nevakasvillisuutta.
Yleensä soiden keskiosissa sijaitsevien nevojen turvekerros on tavallisesti paksu, jopa useiden metrien paksuinen. Märkyys on usein leimallinen piirre nevoilla, ja sen mukaisesti nevakasvillisuus on aina joko väli- tai rimpipintaista. Usein nevakasvillisuuteen liittyy myös jonkinasteinen luhtaisuus, jolloin kasvillisuus saa lisäystä ravinnevaroihinsa muualta tulevien pintavesien mukana. Etenkin vesistöjen rannoille kehittyneen nevakasvillisuuden tapauksessa luhtaisuus on usein voimakasta, muilla paikoilla se jää tavallisesti paljon lievemmäksi ja voi kokonaan puuttuakin.
Kasvupaikan märkyyttä hyvin sietävillä saroilla ja saramaisilla kasveilla on aina näkyvä asema nevojen kasvillisuudessa. Tyypillisiä nevojen välipinnoilla viihtyviä sarakasveja ovat lyhytkortisuuden eli piensaraisuuden ilmentäjiin luettavat tupasluikka, tupasvilla ja rahkasara. Tavallisia nevojen välipinnoilla esiintyviä saroja ovat myös suursaroihin luettavat jouhi- ja pullosara. Nevojen märkien rimpipintojen lajisto määräytyy paikan ravinnetarjonnan mukaan: karujen rimpien tyyppilajistoa ovat mutasara, valkopiirtoheinä sekä leväkkö, enemmän ravinteita tarjoavien rimpien lajistoa edustavat puolestaan raate, rimpivesiherne, ruskopiirtoheinä ja vaaleasara.
Keidassoilla, joiden esiintymisen painopiste on vahvasti eteläisen Suomen alueella,
nevakasvillisuus joutuu tyytymään hyvin niukkaan, vain sadevedestä heikkoa täydennystä saavaan
ravinnetarjontaan. Näissä oloissa tavataan ombrotrofista nevakasvillisuutta, joka voi olla joko
rimpi- tai välipintaista. Tavallisimpia ombrotrofisten nevojen putkilokasveja ovat leväkkö,
mutasara, suokukka ja tupasvilla. Sammalista näitä karuja oloja sietävät parhaiten
nevasirppisammal sekä kulju-, ruso-, hento- ja silmäkerahkasammal. Pääasiassa maamme
pohjoisosiin sijoittuvien aapasoiden kasvillisuudessa nevoilla on tavallisesti hyvin näkyvä asema. Aapasoiden nevakasvillisuus on usein hyvin märkää ja aina minerotrofista. Vain minerotrofian alarajoille yltävän ravinnetarjonnan (oligotrofian) oloissa tavallisimmin esiintyviä kenttäkerroksen nevakasveja ovat edellä mainitut pien- tai suursarat sekä pohjakerroksen lajit sara-, kalvakka-, aapa- ja paakkurahkasammal. Keskiravinteisten eli mesotrofisten ja mesoeutrofisten nevojen tyyppilajistoa ovat muun muassa villapääluikka, äimä- ja tähtisara, siniheinä sekä keräpää-, kurjen- ja lettorahkasammal.