VALOKKI-NETTISUO

Eräitä soihin ja suokasvillisuuteen liittyviä käsitteitä

Seuraavassa esitellään eräitä soihin ja suokasvillisuuteen liittyviä käsitteitä. Käsitteiden jälkeen kerrotaan tarkemmin soista kasvien kasvupaikkoina.

• Aapasuot ovat minerotrofisia, keskiosastaan usein avoimia ja märkiä suoyhdistymiä, joiden esiintymisen painopiste Suomessa on Oulun ja Lapin läänien alueella.
• Eutrofialla tarkoitetaan kasveille tärkeiden ravinteiden helppoa, kasvien tarpeet täysin tyydyttävää saatavuutta. Tavallisimmin tämä toteutuu ravinteiden keskimääräistä selvästi runsaampana tarjontana kasvualustassa.
• Indifferenteillä lajeilla tarkoitetaan sellaisia ekologisesti laaja-alaisia kasvilajeja, jotka voivat kasvaa joko useamman, keskenään vuorovaikutteisten kasvupaikkatekijöiden yhteisvaikutusten osalta hyvin erilaisissa tai vain yhden tietyn kasvutekijän suhteen laajasti vaihtelevissa oloissa. Indifferentit lajit eivät siten sovellu käytettäviksi minkään tietyn suotyypin ilmentäjälajeina.
• Jänteet ovat minerotrofisilla soilla (aapasoilla) esiintyviä märkäpintoja (rimpiä) rajaavia, yleensä pitkiä ja kapeita sekä selvästi suuntautuneita kuivapintamuodostelmia (vrt. keidassoiden kermit). Jänteiden kasvillisuus on tavallisimmin jotakin mätäspintaista rämekasvillisuutta, joskus se on kuitenkin välipintaista nevaa tai lettoa.
• Keidassuot ovat keskeisiltä osiltaan ombrotrofisia suoyhdistymiä. Niiden esiintymisen painopiste Suomessa on eteläisen Suomen alueella. Keidassuon reunan eli laiteen osalta kasvillisuus on kuitenkin useimmiten minerotrofista. Turpeen paksuuskasvun tuloksena keidassoiden keskiosat kohoavat laiteita korkeammalle, jonka johdosta niitä on kutsuttu myös kohosoiksi.
• Kermillä tarkoitetaan ombrotrofista, usein vahvasti suuntautunutta mätäspintaista rämekasvillisuutta, jota tavataan keidassoiden keskustoissa rinnakkain samalla tavalla suuntautuneiden, mutta selvästi märempien ombrotrofisten rimpipintojen eli kuljujen kanssa vuorottelevina, tavallisesti pitkinä ja kapeina muodostelmina. Useimmiten kermien kasvillisuus on rahkarämettä, joskus kuitenkin isovarpurämettä.
• Keskustavaikutuksella tarkoitetaan suokasvillisuuden omavaraista ravinne-ekologiaa, toisin sanoen kasvillisuuden elämää paikan turpeen sisältämien ja sadevedestä saatavien lisäravinteiden varassa.
• Kuljulla tarkoitetaan ombrotrofista rimpipintaa. Kuljujen kasvillisuus on niukan ravinnetarjonnan vuoksi vähälajista. Kuljuja tavataan keidassoiden keskustoissa samalla tavalla suuntautuneiden mätäspintaisten kermien rajaamissa väleissä vuorottelevina pitkänomaisina muodostelmina.
• Lettoisuus tarkoittaa ravinteiden saatavuuden suhteen vaateliaiden (eutrofisten) suosammalten esiintymistä suokasvillisuuden pohjakerroksessa.
• Luhtaisuudella tarkoitetaan suolla liikkuvien pintavesien mukanaan kuljettamien lisä-ravinteiden kasvillisuudessa näkyvää vaikutusta. Se ilmenee muun muassa rannoilla, ojissa yms. märissä kasvupaikoissa yleisesti tavattavien ruohovartisten putkilokasvilajien (esim. vehka, kurjenjalka, luhtamatara, terttualpi, ranta-alpi, luhtakuusio ja suo-orvokki) esiintymisenä muiden suokasvien joukossa. Pohjakerroksessa luhtaisuuden vaikutus näkyy muun muassa hapra-, oka- ja viitarahkasammalen sekä kuirisammalten usein runsaana esiintymisenä.
• Lyhytkortisuus/piensaraisuus tarkoittaa matalakasvuisten sarakasvien (etenkin rahkasara, tupasluikka ja tupasvilla) runsasta esiintymistä (vallitsevuutta) nevakasvillisuudessa.
• Lähteisyys tarkoittaa liikkuvien pohjavesien ja niiden mukanaan kuljettamien lisä-ravinteiden kasvillisuudessa erottuvaa vaikutusta. Se tulee kasvillisuudessa esiin etenkin tiettyjen kasvualustaltaan korkeaa ravinnepitoisuutta vaativien sammalien, kuten hiirensammalten, huurresammalten, lehväsammalten sekä purolähde-, hete- ja rassisammalen vahvana osallisuutena kasviyhteisössä. Kasvillisuuden kenttäkerroksessa lähteisyys tulee esiin muuallakin yleisinä esiintyvien ruohojen, kuten suokeltto, ojakellukka, leskenlehti, karhunputki ja sananjalka esiintymisenä osana kasviyhteisöä.
• Mesotrofialla eli keskiravinteisuudella tarkoitetaan kasvupaikan melko runsasta ravinnetarjontaa. Soilla kasvupaikan mesotrofiaan yltävän ravinnetarjonnan tavallisimpia ilmentäjälajeja ovat siniheinä, äimäsara, rimpivihvilä, mähkä, villapääluikka ja metsätähti sekä hetesirppisammal ja keräpäärahkasammal.
• Meso-eutrofialla tarkoitetaan kasvupaikan keski- ja runsasravinteisuuden välimaastoon sijoittuvaa ravinnetarjontaa. Suokasvillisuudessa sen tavallisimpina ilmentäjinä toimivat muun muassa kataja, rätvänä, osa suokämmeköistä (mm. punakämmekkä, suovalkku), rassisammal, kultasirppisammal sekä hete- ja lettorahkasammal.
• Minerotrofia on yleiskuvaus kasvupaikan ravinnetarjonnalle tilanteissa, joissa suo saa vuosittain ravinnelisää muistakin lähteistä kuin sadevedestä (vrt. ombrotrofia). Minerotrofia jaotellaan yleisesti oligo-, meso- ja eutrofiaan ja varsinkin suokasvillisuuden tapauksessa puhutaan usein myös meso-eutrofiasta.
• Mätäspinta on suon kuivapintaa, jolla suovesi (pohjavesi) jää kaikissa tilanteissa melko etäälle (vähintään 20 cm:n etäisyydelle) suon pinnasta
• Oligotrofia kuvaa minerotrofian alarajalle sijoittuvaa melko niukkaa ravinnetarjontaa (= karua minerotrofiaa), jossa suo saa vuosittain vain vähäistä ravinnelisää jostakin ulkopuolisesta lähteestä. Soiden kasvillisuudessa raja ombrotrofian ja oligotrofian välillä erottuu usein heikosti. Rahkasaran ja tupasluikan sekä kalvakka- tai paakkurahka-sammalen esiintyminen osana kasviyhteisöä toimii usein hyvänä vihjeenä oligotrofiasta.
• Ombrotrofia tarkoittaa kasvupaikan äärimmäisen niukkaa ravinnetarjontaa. Ombrotrofinen kasvupaikka saa vuosittain vähäistä ravinnelisää ainoastaan sadevedestä ja mahdollisesta kuivalaskeumasta.
• Rahkaisuus/rahkamättäisyys tarkoittaa ruskorahkasammalen (Sphagnum fuscum) muodostamien mätäspintojen runsasta esiintymistä.
• Reunavaikutus tarkoittaa suokasvillisuuden elämää alueen omaa ravinnetarjontaa lisäävien, paikan ulkopuolelta tulevien ravinteiden vaikutuspiirissä. Se ilmenee kasvillisuudessa keski- tai runsasravinteisuutta sekä luhtaisuutta, lähteisyyttä tai korpisuutta ilmentävien lajien esiintymisenä.
• Rimpipinta on suon märkäpintaa, jolla suoveden (pohjaveden) pinta on enintään 5 cm:n syvyydellä suon pinnasta, mutta se voi myös peittää suon pinnan. Ajoittain vesipinta voi haihtumisen tai muun syyn takia kokonaan hävitä, mutta tällöinkin kyse on rimpipinnasta. Rimpipinta voi olla sammalten peittämää tai vailla sammalpeitettä (kts. ruoppa).
• Ruohoisuus on suokasvillisuuden vaihtelusuunta, joka käytännössä tarkoittaa kasvupaikan keskiravinteisuutta eli mesotrofiaan yltävää ravinnetarjontaa. Ruohoisuus ilmenee suo-kasvillisuudessa ruohovartisten kasvilajien runsaana esiintymisenä.
• Ruoppa: sammalpeitettä vailla olevaa rimpipintaa, joka voi olla veden peittämää tai vedettömäksi kuivunutta. Vaikka sammalet puuttuvat, voi turvepinnalla silti kasvaa putkilokasveja.
• Suursaraisuus tarkoittaa korkeaksi (yli 0,5 m) kasvavien sarojen vallitsevuutta nevakasvillisuudessa. Yleisimmin kyse on pullo- tai jouhisaran (tai molempien), joskus myös muiden samaa kokoluokkaa olevien sarojen, kuten vesisaran, runsaudesta.
• Trofialla tarkoitetaan kasvupaikan/turpeen fysikaalis-kemiallisten kasvutekijöiden yhdistelmää. Käytännössä termiä on käytetty kuvaamaan kasvupaikan ravinnetarjonnan tasoa ja kasvien ravinteiden saantia, jolloin yleisesti on käytetty jaottelua ombrotrofiaan ja minerotrofiaan.
• Välipinta on suon kosteapintaa, jolla pohjaveden pinta on noin 5-20 cm:n syvyydellä suon pinnasta.
• Yhdistelmätyypillä tarkoitetaan kahden suoveden korkeuteen nähden erilaisen (ts. märemmän ja kuivemman) suokasvillisuustyypin muodostamaa kokonaisuutta, jossa kuivemmat pinnat edustavat räme- tai korpikasvillisuutta ja märkä- tai kosteapinnat joko nevaa tai lettoa. Mahdollisia perusyhdistelmiä ovat siten: nevakorvet, lettokorvet, nevarämet ja lettorämeet. Kuiva- ja märkäpintojen kasvillisuus voi olla joko toisiinsa täysin sekoittuneena tai selkeästi toisistaan erottuvina laikkuina.

Suot kasvien kasvupaikkoina

Muunlaisilla paikoilla kasvavien kasvien tavoin soilla kasvavat kasvit ilmentävät esiintymisellään kasvupaikkojensa ominaisuuksia. Myös turvemailla kasvavien kasvien ekologiset lokerot ovat käytännössä koosteita paitsi niistä kasvupaikkatekijöistä, joita ne kasvaakseen ja lisääntyäkseen tarvitsevat tai suorastaan vaativat myös sellaisista tekijöistä, joita ne voivat elossa säilyäkseen ja menestyäkseen sietää. Luonnossa tapaamamme kasvillisuus määräytyy käytännössä aina useamman kasvupaikkatekijän yhteisvaikutuksen tuloksena. Soilla esiintyvän kasvillisuuden osalta erityisen tärkeitä kasvupaikkatekijöitä ovat turpeen ja suoveden eri ominaisuudet, kuten happamuus ja kasveille käytettävissä olevien ravinteiden pitoisuudet. Tärkeä suokasvillisuuteen vaikuttava tekijä on myös pohjaveden korkeus.

Suot ovat monin tavoin kasvien sietokykyä koettelevia kasvupaikkoja. Monille kasvilajeille suot ovat täysin sopimattomia kasvupaikkoja johtuen muun muassa niille liiallisesta happamuudesta, liian niukasta ravinnetarjonnasta tai liiallisesta märkyydestä ja siihen liittyvästä hapenpuutteesta. Soita on myös perustellusti pidetty hallaisina paikkoina. Ajoittaiset hyvin matalat lämpötilat kasvukauden aikana muodostavat halloihin sopeutuneille kasveillekin lisärasitteen, joka voi toimia merkittävänä kasvien ekolokeroita rajaavana tekijänä. Oman lisänsä kasvien menestymiseen erilaisissa suoympäristöissä tuo kilpailu, jota ne käyvät sekä lajikumppaneittensa että muiden lajien yksilöiden kanssa tarvitsemistaan resursseista. Kasvien tarvitsemien resurssien saatavuutta eivät kilpailullaan rajoita ainoastaan toiset kasvit, vaan usein myös muut eliöt, kuten maaperän mikrobit.

Soilla kasvavat kasvit muodostavat oman kasvualustansa, ja ainakin pintansa osalta niiden kasvualusta on aina turvetta. Turve on vaillinaisesti maatunutta, orgaanista kasvimateriaalia, jonka fysikaalis-kemialliset ominaisuudet luonnollisesti riippuvat paljolti sen tuottaneen suokasvillisuuden lajikoostumuksesta. Hajoavan kasvimateriaalin ohella turve koostuu mikrobeista ja niiden hajoamistuotteista sekä kasvien juurieritteistä. Noin puolet sen kuivamassasta on hiiltä. Turvelaji määräytyy sen kasviryhmän perusteella, jonka vaillinaisen hajoamisen seurauksena turve on pääasiassa muodostunut (esim. rahkasammalien tuottama rahkaturve tai saramaisten kasvien tuottama saraturve). Turvelajin ohella turpeen maatuneisuusaste vaikuttaa sen ominaisuuksiin. Yleistäen voidaan sanoa, että soiden pintaosien nuorempi turve, jossa valtaosa suokasvien juurista kasvaa, on vähemmän maatunutta. Yleensä maatuneisuusaste kasvaa kohti turvepatsaan alaosan vanhimpia osia ja usein myös turvelaji tähän suuntaan edettäessä muuttuu.

Turpeen rakenneominaisuudet vaikuttavat sen lämpö-, vesi-, happi- ja ravinnetalouteen ja tekevät siitä monessa suhteessa erilaisen kasvualustan kivennäismaihin verrattuna. Kaikilla mainituilla tekijöillä voi olla suoria vaikutuksia soilla elävien kasvien menestymiseen. Osa soiden kasveista menestyy hyvin kaikkein märimmissä ja samalla vähähappisimmissa paikoissa (rimpipintalajit), osa taas karttaa tällaisia paikkoja (mätäspinnan lajit). Jotkin suokasvit edellyttävät kasvupaikaltaan ravinteiden tai ainakin jonkin tietyn ravinteen hyvää saatavuutta (esim. kalkinvaatijat), toiset sen sijaan tyytyvät paljon vähäisempään ravinnetarjontaan. Turpeen eri rakenneominaisuudet voivat vaikuttaa kasvien menestymiseen myös epäsuorasti, sillä niillä kullakin on merkitystä myös turpeen mikrobiologiselle aktiivisuudelle, joka puolestaan on positiivisessa yhteydessä maaperän ravinnekiertoihin.

Suot luetaan yleisesti kosteikkoekosysteemeihin. Käsitteenä kosteikko viittaa kasvupaikan märkyyteen. Eri soiden ja samankin suon eri osien välillä voi kuitenkin olla suurta vaihtelua vetisyydessä, ja eri kasvilajien erilaiset vasteet kasvualustan pitkäaikaiseen märkyyteen tulevat esiin usein hyvin selvinä eroina kasvillisuuden koostumuksessa. Erilaisiin kivennäismaihin verrattuna turpeella on erinomainen vedensitomiskyky. Yleensä suokasvit joutuvatkin harvoin kärsimään suoranaisesta veden puutteesta, vettä voi sen sijaan, ainakin ajoittain, olla liiaksi asti. Kasvien aineenvaihdunnalle tärkeä vesi ei runsaana esiintyessäänkään yleensä ole erityisen suuri haitta ainakaan aidoille suokasveille. Sen sijaan useimmille kasveille ongelmia aiheuttaa liiallisen veden aikaansaama hapen niukkuus tai suoranainen puute kasvualustassa, erityisesti kasvien juurten lähiympäristössä. Usein aapasoiden keskiosien hyvin märät nevakeskustat, missä turpeen hapekas pintakerros on kesälläkin usein vain muutaman senttimetrin vahvuinen, ovat happitaloudeltaan hankalia kasvupaikkoja jopa monien märkyyteen muita kasveja paremmin sopeutuneiden suokasvienkin kannalta. Asiaa ei juuri auta se, että huokostilan määrä on turpeessa kivennäismaihin verrattuna moninkertainen, sillä suuresta huokostilan määrästä huolimatta ilmatilan osuus jää turpeessa, etenkin hyvin märissä oloissa, usein vähäiseksi. Tämä johtuu siitä, että huokostila täyttyy herkästi sade- tai sulamisvesistä ja kuivempinakin aikoina turvepatsaan alaosista kapillaarisesti ylöspäin kohoavasta vedestä. Eniten huokostilaa on heikosti maatuneissa ja vähiten pitkälle maatuneissa turpeissa. Turpeen huokostilan runsaus selittyy sillä, että sitä on paitsi turvepartikkeleiden väleissä myös turpeen synnyttäneen kasvimateriaalin sisällä (mm. rahkasammalien suuret, tyhjät solut).

Turve on usein hapan kasvualusta. Etenkin karuimpien soiden pinnalla vallitseva, pääasiassa rahkasammalista muodostunut rahkaturve muodostaa monille kasveille liian happaman (pH = 3.2-4.8) kasvualustan. Myös saramaisten kasvien tuottaman saraturpeen happamuus (pH = 3.7-5.7) hidastaa turpeen hajoamista ja vahvasti turpeeseen sitoutuneiden ravinteiden, kuten fosforin ja typen, vapautumista eli mineralisoitumista kasvien ja muiden eliöiden uudelleenkäytettäväksi. Turvemaiden suuresta happamuudesta johtuen niiden mikrobisto on yleensä sienivoittoinen, sillä bakteereiden menestymiselle turpeen happamuus on suuri haitta. Myös tällä seikalla on merkitystä turpeeseen sitoutuneiden ravinteiden vapautumisen eli mineralisaation kannalta.

Turpeeseen sitoutuneiden ravinteiden keskinäiset runsaussuhteet poikkeavat usein huomattavasti kivennäismaiden vastaavista arvoista. Esimerkiksi turpeeseen sitoutuneen typen määrä voi olla moninkertainen kangasmetsän kivennäismaasta mitattuun pitoisuuteen verrattuna. Suokasveille tästä ei kuitenkaan ole hyötyä, sillä yleensä valtaosa turpeeseen sitoutuneesta typestä on sellaisessa muodossa (ei-liukoisena), etteivät useimmat kasvit pysty sitä hyödyntämään. Typen vapautuminen turpeesta kasvien käyttöön edellyttää mikrobitoimintaa, jota edellä mainitut vähähappisuus ja happamuus usein huomattavasti vaikeuttavat. Muiden kasveille tärkeiden ravinteiden (P, K, Mg, Ca) määrä jää turpeessa usein vähäiseksi ja ne ovat suurelta osin orgaanisessa muodossa turpeeseen sitoutuneina. Usein ne muodostuvatkin kasvien kasvua rajoittavaksi minimitekijäksi soilla.